Raapale, jonka aloitin Ropeconin loppumetreillä, mutta joka jäi silloin kesken:
–Elävää kirjallisuutta–
Conivieraiden puvut alkoivat olla liiankin todentuntuisia.
”Kynnet ovat teräaseita. Ne on kielletty”, järjestyksenvalvoja ohjeisti.
Asiakas pysyi roolissaan. Sihisi ja veti kyntensä piiloon.
Radiopuhelin rasahti. ”Kakkosportilla tilanne.”
Järjestyksenvalvoja juoksi paikalle. Ihmissusi ja vampyyri mittelivät. Verta oli turkilla ja kaavulla, asfaltillakin. Yleisö hurrasi; luuli ohjelmanumeroksi.
”Aina sama leikki”, järjestyksenvalvoja puuskahti.
”Nyt meni liian pitkälle”, toinen murahti ja tarttui teleskooppipatukkaansa.
Radiopuhelin rasahti taas. ”Ykköshallissa kaaos!”
Savua ja neon-värisiä välähdyksiä, palaneen lihan käryä ja huutoa, yliluonnollista ulvontaa.
”Kuinka turvatarkastukset ovat pettäneet näin?”
”Taisteludroideja, aaveita, hirviöitä”, vuorovastaava luetteli. ”Nämä eivät tulleet ulkoa.”
Ohjelmapäällikkö linkutti verisenä paikalle. ”Kirjaosasto hehkuu!”
Samassa valtaisat nahkasiivet nousivat esiin savun seasta.
Joktocon viety päätyyn. Olihan kivaa taasen. Vähän ennen h-hetkeä vastuualueita täytyi hieman paisuttaa sairastapauksen vuoksi, mutta onneksi meillä oli sen verran kotoisa ja lämminhenkinen ilmapiiri (sekä hyvä porukka!), että kaikki sujui lopulta hienosti.
Tällaiset kirjallisuusaiheiset conit ovat aina elähdyttäviä. Huolimatta siitä, mitä omille kirjoitusprojekteille kuuluu, saan aina paljon inspiraatiota keskusteluista toisten kirjoittajien kanssa ja esitelmien kuuntelemisesta. Vaikka olenkin itsenäinen ja tykkään tehdä yksin, on tämän pienen kansan pienen kirjallisuusgenren pieni yhteisö minulle tärkeä – huolimatta siitä, etten tunne teistä kuin kourallisen ja sittenkin huonosti. Kiitos kun kirjoitatte ja luette. 💚
#con #joktocon #kirjoittaminen #spefi
Viime aikoina on tullut luettua enemmän ja vähemmän eeppisiä tieteis- ja fantasiakirjoja, jotka ovat olleet enemmän tai vähemmän hyviä. Olen kuitenkin huomannut, että mieluisimpia lukemiskokemuksia ovat olleet viihteelliset tietokirjat. Näistä mainittakoon keväällä ilmestynyt Chloe Daltonin Ystävänä jänis (Raising Hare), joka on Atenan kustantama ja Ari Väntäsen suomentama.
Upea, koskettava tarina, hienoa luontokuvausta ja hyvää aatetta. Kerronnan väliin on ujutettu kaikenlaista tietoa jäniksistä sekä muustakin Britannian maaseudun luonnosta. Denise Nestorin käsialaa olevat, valokuvien pohjalta tehdyt piirrokset elävöittävät teosta.
Toki kirja kolahti minuun paljolti sen vuoksi, että satun tykkäämään jäniksistä muutenkin. Mutta suosittelen lukemiseksi myös heille, jotka eivät tiedä pitkäkorvista mitään eivätkä lotkauta lyhyitä korviaan rusakoille, jotka ovat melko tavallinen näky taajamassa.
Loppukevennys kirjoittamastani laulusta Pitkäkorvalimppu:
Suu siis suppuun,
jalat limppuun,
korvat luimuun, tai
polje jalkaa lujaa, napakkaan,
ja loikkaa mukaan vaan!
J. J. Huusko